Näkemäesteitä – K40
– K40 (siis alle 40-v älkää vaivautuko)
Se on nimittäin tuo HD40-45 sarja kun sen ensimmäisen kerran huomaa. Ihan yllättäen se iskee. Pilvisenä päivänä synkässä metsässä. Ja sitten oletkin jo mennyttä. Tämän jälkeen on turha enää filosofoida suunnistusajattelua, ennakointia tai edes reitinvalintaa. Mielen täyttää ainoastaan SE peikko, veteraanisuunnistajan painajainen.
IKÄNÄKÖ.
Pystynkö näkemään kartasta riittävästi? Erotanko edes rastipistettä? Onko maasto pienipiirteinen? Onko kartoittajan tyyli pienipiirteinen? Ja olihan se mittakaava varmasti 1:10 000 tai suurempi?
No niin, maaliin selvittiin jotenkin ja huomaankin sitten olevani Suunnistajan kaupan jonossa uusi luuppi kädessä. Ja taas näkyy.
Ainakin kotona kun karttaa zuumailin olohuoneessa. Pian jo metsässä juoksemassa uusi luuppi kompassiin kiinnitettynä. Mutta miksi se heiluu ja heijastaa! Eikä rastivälistäkään näy kuin parisataa metriä kerrallaan. Ja väännän luuppia kartan päälle ja pois ja taas päälle ja pois eikä mikään ole hyvä. Lopulta ruuvi onkin niin löysällä että luuppi heiluu edestakaisin holtittomasti ja revin koko vempaimen pois häiritsemästä.
Ja pian huomaankin olevani Suunnistajan kaupan jonossa uudet suunnistuslasit kädessä. Siis sellaiset puolikaan pullonpohjanmuotoiset kakkulat. Ok, näytän ikälopulta, omalta mummoltani, mutta mitäpä en tekisi rakkaan harrastuksen eteen.
Sataa. Ja nyt en näe sitäkään vähää mitä ilman laseja. Ja jos ei sada niin huurtuu ne silti. Ja kun katson jalkoihini juostessa muuttuu kivet ja kannot valtaviksi ja askeleet menee miten sattuu. Ja ennen kaikkea, en todellakaan halua näyttää mummoltani!
Ja pian huomaankin olevani matkalla optikolle. Kerron ongelmastani: Näen kyllä lukea kirjaa ja lehteä ja kauaskin tosi hyvin mutta en näe karttaa juostessa. No….eihän se ymmärrä!
Pitkän keskustelun jälkeen saan mukaani toiseen silmään laitettavan piilolasin. Toinen silmä katsoo karttaa ja toinen silmä katsoo eteenpäin. Tätä kutsutaan monovisioksi. Monovisiona sitten suunnistamaan…..
Ja kuinka ollakaan, kohta huomaan olevani taas optikolla. Kilpavarustelu on nyt edennyt astetta korkeammalle eli monitehopiilolinsseihin.
Ja kun olen selvinnyt siitä vaiheesta, että olen saanut nuo kapineet jotenkin silmiini (ja vielä oikeinpäin), huomaan, että näen kartan, ja jalkani ja jopa metsän missä olen (hymiö!)
…. mutta kaipaan omia silmiäni ilman apuvälineitä.
Seuraava vaihe taitakin sitten olla pankkitilin tilanteen kartoittaminen ja silmäkirurgin tapaaminen (jahka tekniikka ja kokemukset sillä saralla vielä vähän etenee). Mitäpä en tekisi rakkaan harrastukseni eteen.
