Heikki Sorsa: Eka vuosi Essussa
Eka vuosi Essussa
”Mä en halua treenata yksin koko talvea!”
Noin vuosi sitten tämä lause päätti perheessämme keskustelun, jota oli parin syksyisen kuukauden ajan esikoisemme Axun kanssa käyty hänen suunnistusuransa jatko-olosuhteista. Lukiokuviot eivät olleet avautuneet ihan suunnitellusti. Suunnistuslukion sijaan oli treenattu yksilölajin edustajana pelipainotteisessa lukiossa; laadukkaasti hienossa ilmapiirissä, mutta yksin.
Uudet seurakuviotkaan, joita oli parin vuoden ajan käynnistelty, eivät ottaneet tuulta purjeisiinsa toivomaamme suuntaan.
Omalla urheilu-urallani aikanaan karttateline ja sukset tuli ripustettua naulaan suuresti juuri sen yksinäisyyden takia, joten tiesin oikeastaan poikaa paremmin, mistä hän puhui. Silti jäin miettimään, että onko se Essu nyt sitten niin paljon lähempiä seuroja parempi vaihtoehto, kun joka treeniin tulisi useita ylimääräisiä peninkulmia iltapimeitä ajokilometrejä. Toisaalta jossain pohjoisessa jotain kärppä-junnua varmasti kuskataan Kuusamosta ilta toisensa jälkeen Raksilaan jäälle, eikä siellä ole edes katuvaloja poroja pelottamaan.
”No, kunnes saat oman ajokortin. lupaan kaksi vuotta sinua kuskata treeneihin, mutta vastavuoroisesti se tarkoittaa sitten koulun hoitamista kunnialla… ja luonnollisesti myös suunnistuksen.”
Ensimmäiset Essu-treenit marraskuun ensimmäisenä maanantaina oli ohi ja poika kiipesi parkkipaikalla auton kyytiin, jossa olin häntä odotellut.
”No?”
”Kyllä, siellä on minun paikkani.”
Kuukauden verran Essun touhuja siinä sivusta katselin, kunnes muistin, että on meillä toinenkin lapsi, kuopus Anza.
Rastikoulu ja –reitit takana, edessä epävarma suunnistustulevaisuus. ”Suunnistus on hyvä paikka kasvaa aikuiseksi” on ollut yksi tärkeimpiä mottojani kasvattajana. Avasin irmasta seurarankingit ja huomasin, että Essussa oli Anzan ikäisiä poikia 22 kpl. Vanhassa seurassa oli Anza mukaan lukien kaksi. Kun sitten vielä havaitsin, että suuri osa Axun treeneistä järjestetään samoilla ajoilla ja paikoilla kuin missä Anza tulisi treenaamaan, oli päätös aika helppo tehdä.
”Vaihdatko Essuun?”
”Onx siellä kavereita?”
”On”
”Selvä”
Anzan kanssa aktiivisen Essu-toiminnan avaus venyi pääsiäiselle asti. Essu-leirit oli molemmille pojille Turun seudulla. Vähän arastelimme kuitenkin Vaimon kanssa jättää kuopuksen hänelle tuntemattomaan seuraan ihan kylmiltään, joten änkesimme siihen mukaan tukemaan. Pihalla potkiskelin Anzan kanssa palloa kahdestaan Vaimon valmentamana. Siihen alkoi sitten kertyä pikkuhiljaa Anzan kokoisia ja näköisiä pellavapäitä ympärille eikä minulle enää kertynyt pallokosketuksia. Lopullinen komento vaihtoon tuli, kun Anza ohi pyyhältäessään kuiskasi:
”Nyt voitte lähteä!”
Jossain vaiheessa se napanuora aina poikkeaa ja meidän perheessä jotenkin tuntui, että tuolla hetkellä jotain napsahti.
Sitten oltiin enää me vanhat ankat, Vaimo ja minä. Vaimo siinä pani hanttiin, että ”ihan sama missä tämmöset kävyt kirmaa.”
”Teet sitten kahden seuran talkootyöt, oman seurasi ja lasten.”
”Joo, eiku vaihdetaan.”
Kevääseen asti siinäkin meni, ennenkö nakki sitten iski. Maineeni lasten pelottelijana ei ollut kantautunut Vantaalta Espooseen.
Olin kuvitellut rastikoulujen jääneen elämässäni peruutuspeilistä katsomisosastolle, kun omat mukulat sieltä päästötodistuksensa olivat jo saaneet. Sinne ohjaajaksi kuitenkin pyydettiin. Olen huono sanomaan EI. Sain kuitenkin ylipuhutuksi Vaimon apukoutsiksi. Tai varmaan hän minut hyvin tuntien alkoi sääliä niitä lapsia ja ajatteli kaikkien parasta. Olin tottunut aiemmin rastikouluissa hoitamaan hommia A:sta Ö:hön eli jokainen rasti paikoilleen ja lasten mentyä kotiinsa vielä pimeässä ne metsästä pois. Siihen mukaan kartan piirtämiset ja painattamiset ym. rastireittien vetämiset, niin tietää rastikoulussa opettaneensa. Lisäksi vielä lasten taso on yleensä hyvin kirjava eli toiset ihmettelee, mitä se musta piste kartalla tarkoittaa ja toisilla on takanaan jo puolen tusinaa rastiviikkoa ennen ja jälkeen syntymänsä.
Essussa olikin asiat toisin. Meille annettiin isosta lapsijoukosta suhteellisen homogeeninen tusinapäinen katras ja treenit oli valmiiksi teemoitettu. Samoin rastit oli valmiina metsässä ja karttapino lyötiin treenin aluksi kouriimme. Pystyimme keskittymään ainoastaan siihen opettamiseen. Vielä saimme tarvittaessa jonkun ylimääräisen apuvalmentajankin mukaamme, jos sitä tarvitsimme.
Näin sen pitääkin toimia!
Toivottavasti lapsille ei jäänyt minusta pahempia traumoja ja kiva, jos jotain suunnistusoppiakin olisi tarttunut.
Seuraavaksi pääsin tutustumaan Essun tapaan järjestää kilpailut.
Egamesin lasten lähtöön pyydettiin vastaavaksi. Haasteena tässä tulisi olemaan se, etten kunnolla ollut vielä oppinut tuntemaan Essun organisaatiota ja siinä toimivia. Kilpailun johtajaa jouduinkin usein rasittamaan kyselyilläni, että kuka hoitaa tämän jutun tai mistä nämä tarvikkeet löytää. Muun vapaaehtoisen porukan sain kasaan suhteellisen helposti bussimatkalla ungista kotiin. Asiaa helpotti varmasti aamuväsymys, mutta myös Essun joukkueiden menestys sillä reissulla.
Egames kisat meni molempina päivinä hienosti niin kokonaisuutena kuin omalta osaltamme lasten lähdössä.
Oli ilo tehdä talkoohommia sellaisten kanssa, jotka osasivat hommansa. Itse aina päällikkönä toimiessani olen tottunut siihen toimintatapaan, että päällikön ei kannata itselleen organisoida mitään hommia, koska hän joutuu kuitenkin aina ne ongelmat sitten ratkaisemaan ja siihen menee aikaa. No nyt ne ongelmatkin tuli hoidettua muiden toimesta, joten keskityin sitten itse poimimaan kesän viimeisiä mustikoita lähdön läheisyydessä. Oli hyviä.
Kilpailullisesti kesästä jäi mieleen ne kisareissut ja ennen kaikkea luonnollisesti viestit. Jonkinlaisen myönteisen sinetin tälle seuranvaihto päätöksellemme toivat Essun nuorten voitot SM-viestissä. Axu pääsi suunnistamaan toista osuutta ja seuravaihdon takia uudessa paikassa koko porukan kärjessä. Tällainen kokemus jo yksistään osoitti, että oikea päätös oli edellisenä syksynä tullut tehdyksi.
Muutenkin Axu suunnisti koko kesän mallikkaasti. Tästä syystä olen usein joutunut vastailemaan kysymyksiin Essun valmennustoiminnasta.
”Mitä siellä Essussa tehdään, kun liput löytyy nyt noin vauhdikkaasti?”
”Essussa tehdään yhdessä!”
Viime keskiviikkona, noin tasan vuosi sen jälkeen, kun Axu ekoissa Essu –treenissään kävi, olimme Kannussa alkuverkan ajan aulassa kassivahteina Vaimon kanssa. Junnut pöllähtelivät pimeydestä takaisin sisään hikisinä lasiovien läpi.
Odottelimme vielä kuopuksen porukkaa palaavaksi. Sitten lasiovien taakse laumahti se n. 160 cm korkea poikaporukka, jossa Anzakin juoksenteli sini-keltaisessa seura-asussaan, nauru naamallaan ja punaiset posket hehkuen. Kavereiden kanssa.
”Kannatti vaihtaa seuraa.”
Vaimo oli samaa mieltä.
