Miksi suunnistan?

Juoksijalehdessä heräteltiin lehden lukijoita pohtimaan kysymystä ”miksi juoksen”. Kirjoituksessa siteerattiin japanilaista kirjailijaa Haruki Murakamia, joka teoksessaan ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta” toteaa jotenkin näin, ”Juoksen päästäkseni tyhjiöön. Juostessa en ajattele mitään mainitsemisen arvoista, vain satunnaiset ajatukset pilvien lailla pääsevät joskus leijumaan tajuntaan.” Helsingin Sanomissa juoksuvalmentaja Joonas Laurila oli samojen ajatusten äärellä: ”Lepään juostessani. Pää tyhjenee ja palikat loksahtavat kohdalleen. Tätä tunnetta ei voi saavuttaa muuten.”

Useat kertovat juoksemisen nautinnon olevan siinä, että saa olla rauhassa omien ajatustensa äärellä. Monia ongelmia on ratkaistu yksinäisillä pitkillä juoksulenkeillä. Ajatus on selkeä ja kirkas, mieli kevyt, askel rullaa, ajantaju katoaa ja niin, palikat loksahtavat paikalleen. Puhutaan juoksijan flow tai runners high–tilasta.

Näiden kirjoitusten myötä aloinkin pohtimaan miten tämä sopii suunnistukseen. Mikä on suunnistajan high? Se perimmäinen ydin, joka vie meidät välillä sadomasokismia lähenteleviin tilanteisiin märkään ryteikköiseen metsään. Suunnistaessa ei juoksijan taivaan aukeaminen auta, sillä ajatuksen tyhjiö tai omien ajatusten työstäminen suunnistussuorituksen aikana veisi väistämättä harhaan.

Miksi suunnistan?

Saan Iiikkua puhtaassa luonnossa, kunnon ylläpitäminen, ajautuminen lajin pariin jo lapsena ja hyvät kaverit. Ja tietenkin koska se on kivaa. Näistä vastauksista lähimmäksi totuutta päässee tuo viimeinen. Kenestäkään ei tule viulunsoittajaa, vaikka soittotunnille viedään lapsena, ja luontoelämyksistä ja kavereista pääsee nauttimaan vaikka partiossa tai retkeillessä. Totta kai nämäkin elementit ovat suunnistuksessa upeita ja tärkeitä. Ketäpä mukana ollutta ei sykähdyttänyt tänä keväänä eka kerta talven jälkeen Kopparnäsin kallioilla Essu-leidien kanssa. Tai kesäisin tuoksuvat suot, kevään vihreys, nastareiden rapina avokalliolla ja syksyiset kirpeät ruskasuunnistukset. Tämähän on urheilua paratiisissa. Mutta se ei tee meistä vielä Suunnistajia. Syy intohimoiseen lajin harrastamiseen vaatii jotain runners high -tyyppistä elämystä korvien välissä.

Itselleni, ja uskoakseni aika monelle muullekin, suunnistuksen ydin ja haaste on täydellisen suunnistussuorituksen metsästys, niin harvoin kuin se eteen tuleekin. Se suoritus, jossa ajatus kulkee kirkkaana sata metriä jalkoja edellä, jalat vievät eteenpäin itsestään sitä maksimaalista vauhtia, minkä suunnistustaito antaa myöten, eikä mikään muu häiritse ajatusta ja keskittymistä. Suunnistustaidon, fyysisen kunnon ja psyykkisen ajatuksenhallinnan kokonaisuus, joiden optimaalisella kombinaatiolla voidaan saavuttaa täydellinen suunnistus.

Täydellistä suunnistustahan me aina lähdemme hakemaan kellon piipatessa lähtöviiivalla, ja jälkipuinneissa sitten spekuloidaan, että mihin se kaatui. Todella täydellinen suunnistus vaatii täydellisten suunnistustaidon, hyvän fyysisen kunnon ja ennen kaikkea näitä yhdistävän mielenhallinnan. Sellaista tavoitellaan huipputasolla. Jokainen suunnistaja voi kuitenkin hakea omaa täydellistä suunnistustaan, sitä suoritusta, jossa omalla suunnistustaidollaan pystyy maksimaaliseen taidon sallimaan vauhtiin, ja ajatus pysyy suoritukseen keskittyneenä jokaisella rastivälillä. Palkinnoksi voi saada maallista mammonaa, mutta aivan taatusti saa jotain vielä hienompaa – tunteen täydellisestä suunnistuksesta. Se on se suunnistajan high.  Minulle ainakin.

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.