Suunnistuskilpailuihin sittenkin? – Kuntosuunnistajan pohdintaa 1930-luvulta

Sain jonkin aikaa sitten hyvältä ystävältäni hänen isänsä 1930-luvulla laatiman silloisen kuntosuunnistajan mielipidekirjoituksen. Leenan kannustamana ja ystäväni luvalla panen sen muidenkin luettavaksi. Varmaan samoja mietiskelyjä on saattanut pyöriä nykysuunnistajankin päässä, vaikka laji ja sen tarjonta ovat kehittyneet ja monipuolistuneet 80 vuodessa valtavasti. Tänä päivänä kilpa- ja kuntosuunnistajan välillä ei ole niin suurta eroa, nyt ero on huippusuunnistajien ja muiden lajin harrastajien välillä.

Nimimerkin alla esiintynyt kirjoittaja on Antti K. Mäkelä. Hän ei tiettävästi kuulunut mihinkään suunnistusseuraan, mutta olisi asuinpaikkansa perusteella voinut kuulua Kruunuhaan Reimaan, joka on toinen Espoon Suunnan perustajaseuroista. Kirjoittaja kaatui talvisodassa 1939.kartta30

Jouko Rimminen

 

Suunnistuskilpailuihin sittenkin.

Nykyhetken ulkoilun taikasana ”suunnistaminen” on ehtinyt jo temmata mukaansa valtavia massoja. Siitä osoituksena: Helsingissä saattaa olla samana päivänä kolmet eri suunnistamiskilpailut, joissa on kussakin satoja osanottajia, ja lisäksi useita pienempiä kilpailuja, joita ei edes mainita. Kilpailuthan osoittavat rintaman laajuuden, muuten sitä on vaikea määrätä.

Mutta tuskin kilpasuunnistaminen on päässyt määrätyille urille, kun se on jo saanut vastustajia, varsinkin vanhojen retkimiesten joukossa. Kilpasuunnistaminen on menossa väärään suuntaan, he sanovat. Siinä pyritään saavuttamaan yhä parempia aikoja, ja siinä vaaditaan yhä parempaa juoksijaa, jotta olisi mahdollisuuksia sijoittumiseen.

Ja siinä onkin paljon totuutta. Suunnistamiskilpailujen voittajalta vaaditaan nykyisin kahden eri taidon melkoista kehitystasoa: hänen täytyy olla hyvä kompassin ja kartan käyttäjä, ja hänen on kyettävä juoksemaan keskeytymättä miltei kymmenisen kilometriä hyvin raskasta murtomaata. Mutta vain edellisen taidon omaava voi suoritta suorittaa kilpailun loppuun. Yksinomaan juoksijalla, joka ei tiedä kompassista ja kartasta mitään, ei ole suuriakaan mahdollisuuksia löytää edes ensimmäistä asemaa.

Halutaan tehdä ero ”virkistyssuunnistamisen” ja kilpasuunnistamisen välillä. Virkistyssuunnistajan ei sovi osallistua kilpailuihin, koska hän ei voi tai ei halua juosta kilometreittäin vaikeakulkuisessa maastossa.

Jos siis haluttaisiin tehdä vanhojen retkeilijäin mielen mukaan, olisi vain kaksi vaihtoehtoa: joko ehdottomasti määrättäisiin, että suunnistamiskilpailuissa ei saa ottaa yhtään juoksuaskelta, tai sitten virkistyssuunnistajat jättäytyisivät pois kaikista kilpailuista, lähtisivät yksinään kuljeskelemaan maastossa ja tuntisivat kaikkia noita riemuja, joita vain vapaa ja rauhallinen suunnistaja voi tuntea.

Ensimmäinen vaihtoehto on tietysti naurettava. Kun taito monella kilpailijalla on kehittynyt hyvin korkealle, ratkaisee tietenkin nopeus ja kestävyys. Jos haluaa voittaa kilpailun, on ehdottomasti juostava, koska muutkin juoksevat.

Toinen vaihtoehto on aina avoinna ja siihen voivat tarttua kilpasuunnistajatkin, minkä he luonnollisesti usein tekevät.

Mutta mistä johtuu, että kilpailuissa on aina mukana melkoinen joukko, usein enemmistö virkistyssuunnistajia, joilla ei ole mitään toivoa saavuttaa ensi sijoja. Sellaisia, jotka silloin tällöin elämänhalunsa pakottamina voivat ottaa juoksupyrähdyksen, mutta enimmäkseen kuitenkin kävelevät rauhallisesti ja saavuttavat hyvin keskinkertaisen tuloksen. Se johtuu siitä, että nämä ovat ennenkin osallistuneet kilpailuihin ja tietävät, millaisia ne ovat. Sen sijaan useat vanhat retkimiehet eivät koskaan osallistu suunnistamiskilpailuihin, koska ovat he ovat kuulleet ne hirmuiset tulokset, joita ensi sijojen miehet saavuttivat.

Tämän syksyn akateemiset suunnistamismestaruuskilpailut olisivat omiaan varmaankin pelottamaan vanhoja rauhallisia ulkoilijatyyppejä yhä enemmän pois kilpailuista ja kasvattamaan heidän entisestäänkin voimakasta epäluuloaan, jos tulosten tarkastelija ottaa huomioon vain kärkimiehet. Voittajan aika 1,27, hirveätä! siinähän ei tällaisella rauhallisen tahdin miehellä ole mitään sanomista. ”Olen aina sanonut, että nuo kilpailu kehittyvät väärään suuntaan!” Mutta -viimeinen mies viipyi matkalla yli neljä tuntia! Siihen väliin pitäisi virkistyssuunnistajankin mahtua, jollei hän nyt vallan kurjasti käyttele karttaa ja kompassia. Aivan rauhallisesti kulkien kyllä taivaltaa tuon taipaleen -kymmenen kilometriä- neljässä tunnissa, jos vain löytää asemat edes kohtuullisen nopeasti.

Mutta mitä järkeä on osallistua kilpailuun, kun ei ole mitään mahdollisuuksia voittoon? Täytyy ottaa huomioon, että suunnistamiskilpailun luonne on melkoisen toisenlainen kuin tavallisen urheilukilpailun. Pääasiana on suunnistaminen, ulkoilu, liikkuminen luonnossa, sivuseikkana voitto. Näin ainakin useimmille osanottajille.

Virkistyssuunnistajan tavanmukaisen sunnuntailenkin tavoitteet ovat yleensä summittaisia, jokin aukea, jokin järvi tai kukkula. Kilpailuissa ne ovat tarkasti määrättyjä ja jokaisessa tavoitteessa on tarkastajia, joiden olemassaolo jo antaa varmuuden suunnistamisen onnistumisesta.

Tässä ne syyt, miksi virkistyssuunnistajan kannattaa ottaa osaa kilpailuihin. Kun kerran järjestetään erinomaisia tilaisuuksia koetella kykyään, kun suunnistaminen tulee todella jännittäväksi todellisten tavoitteiden etsimisessä ja kun osallistuminen suunnistamiskilpailuihin on yleensä on halpaa huvia, kannattaa ehdottomasti yrittää. Jos huomaa onnistuvansa ja innostuu yrittämään kärkisijoja, ei siinäkään ole mitään pahaa. Kun siis asianomainen kilpailutoimikunta luo ihanteelliset edellytykset hauskan ja vaihtelevan suunnistamislenkin suorittamiselle, miksi emme silloin tavallisina virkistyssuunnistajina käyttäisi näitä tilaisuuksia hyväksemme. Silloin ainakin voimme saavuttaa varmuuden siitä, että olemmeko todellakin hyviä suunnistajia.

Jokainen virkistyssuunnistajakin siis mukaan koettelemaan todella tarkan suunnistamisen taitoaan, heti kun siihen ilmestyy tilaisuus, ts. kun järjestetään kilpailut.

 nimim. Antura

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.