Opettamisesta ja oppimisesta

Erno tuli nilkkalumisesta Pirttimäen metsästä karttalenkiltä nuoremman poikani Anzan kanssa: ”Anza on taitava kartan kanssa!” Spontaani vastaukseni jostain alitajunnasta töksäytti: ”Syytön minä siihen olen. Anza on oppinut itse. Vanhempaa poikaa Axua sen sijaan olen yrittänyt opettaa.”

Jäin kuitenkin vielä sitten miettimään, että voinko syyllisyyteni myöskään Anzan tapauksessa kokonaan kiistää. Mitähän sitä on tullut tehdyksi tai jäänyt Anzan kanssa tekemättä?

Autossa matkalla kotia kohti pidimme poikien kanssa asiasta pienoisparlamenttia.Tärkeimmäksi suunnistuksen oppimisen edellytykseksi runsaan metsissä vietetyn ajan lisäksi pojat nostivat sen, että meidän perheessä on saanut rauhassa pummata. Pojat ovat tottuneet siihen, että pummia ei leimata tyhmyydeksi tai osaamattomuudeksi, vaan se on uuden oppimisen edellytys.

Kuten niissä (niin suuresti vihaamissani) tietsikkapeleissä, niin suunnistuksessakin pitää vaan uudestaan ja uudestaan yrittää vaikka kuinka monta kertaa. Ei haittaa vaikka se ukko siinä pelissä kuolee kerta toisensa jälkeen. Seuraavalla kerralla se sitten pääsee pidemmälle ja valloittaa uusia leveleitä. Ihan sama suunnistuksessa: ”Jos sä et koskaan pummaa, eli pelaat koko ajan varman päälle, niin sä et voi nousta uusille leveleille eli oppia ja kokea uutta!”

Mutta tämä yhtenäinen linja poikieni kanssa pummaamisen suhteen ei vielä kokonaan selitä sitä, että he niin eri tavalla ovat molemmat omaksuneet kartan kaverikseen. Ja ennen kaikkea miksi minulla on vahvasti sellainen tunne, että Anza on itse oppinut?

Hiihtelin Anzan kanssa Vierumäellä vuoden vaihdetta pois ja siinä samalla tietysti en malttanut olla pitämättä suutani supussa, vaan ”ihan pikkaisen” puutuin pojan hiihtotekniikkaan: ”Rohkeasti suksen päälle, lyhennä työntöä, pidennä työntöä, vatsa mukaan, nosta askel korkeammalle” jne, jne. Jossain vaiheessa, kun vähän rauhoituin ja itsekseni hengähdin, tajusin suksien suhinaa kuunnellessani, miksi Anza tuntuu niin itse oppineelta. Toisin kuin jääräpää isobroidinsa, Anza tekee sen, mitä kehotan häntä tekemään!

”Nosta ylävartaloa kohti mäen lakea” ja se yläkroppa todella nousee! Axulle saa samasta asiasta sanoa kymmenen kertaa ja silti se hartialinja on edelleen sinne, minne se on ollut alusta asti. Siinä minulle selvisi se, että Anza tuntuu itseoppineelta sen vuoksi, että ”heti tottelevana” olen käyttänyt häneen aikaa kymmenesosan siitä, mitä Axuun. Mutta kyllä Axukin kuuntelee. Hänen pitää vain omassa oppimisprosessissaan ensin havainta ja tajuta asia ITSE, ja vasta sitten hän sen omaksuu.

”Muistat sä iskä, kun sä silloin keväällä siellä suon laidassa sanoit, että kompassia on aina käytettävä, jotta sitä ei enää tarvitse käyttää, vaan se on automaattista?”

”Niin, joo taisin sanoa silloinkin, että se automatisoituu…”

”No eilen illalla tajusin sen, kun tipuin kartalta, niin mulla oli edelleen se suunta kuitenkin siinä ja mä vaan jatkoin pimeessä sillä eteenpäin ja sit mä olinkin taas jo kartalla. Enkä mä muista, että olisin mitään suuntaa ottanut.”

Samat on siis jutut molemmille pojille, mutta kun ne menee eri tavalla perille nuoremmalle, niin tuntuu kuin häntä ei lainkaan edes opettaisi. Tai voi olla, että molemmat saavat tiedot ”asennetuksi kovalevylleen” vasta kantapään kautta eli yhtä hitaasti, mutta tyhmä opettaja kuvittelee helpomman oppivan nopeammin. Tiedä siitä sitten…

Aika kauan olen valmennusta yrittänyt opiskella ja oppia. Pahasti keskenhän kaikki on edelleen, enkä itseäni missään tapauksessa minään ”Valmentajana” edelleenkään pidä. Monia luentoja ja kuuluisiakin luennoitsijoita olen kuunnellut. Kärkkäisen, Pääkkösen sekä Nikulaisen teokset osaan vähintään yhtä hyvin ulkoa kuin keskimääräinen suomalainen mies kuuluisimmat Tuntemattoman aforismit. Silti parhaat valmennuksen opettajani valmennuksen saralla ovat olleet poikani ja muut lapset, joita olen päässyt neuvomaan tai yrittänyt neuvoa.

He ovat kaikki niin erilaisia ja oppimisprosesseiltaan omalaatuisia, että missään kirjoissa tai kansissa ei sitä voida opettaa. Siitä seuraa ahdistus: jos kaksi samangeenistä jälkeläistäni poikkeavat toisistaan niin paljon, että samoja metodeja ei voi käyttää, niin kuinka vaikkapa Essun satapäistä rastikoululaumaa voi edes yrittää yhteisesti opettaa rasteja löytämään?

Vielä jäin Ernon toteamusta Anzan osaamista miettimään tulevan kesän rasteja ajatellen. Ja tottahan se on, että Anza on joutunut Axun treeneissä kulkiessaan paljon treenaamaan maastoissa, jotka ovat paljon vaikeampia kuin hänen sarjansa radat kilpailuissa. Vielä pari vuotta hänellä on lähtöpaikkanaan lasten lähtö ja siitä automaattisesti seuraa, että radat ovat polkuvoittoisia. Eräs lappilainen valmentaja on todennut, että treenien pitää aina olla vaikeampia kuin kilpailujen, mutta toisaalta aina vaikeissa maastoissa treenaamalla se vauhti tippuu sitten myös helpoissa juostessa. Tämän opetti Anza minulle pari vuotta sitten Ungissa, kun aloituksessa nuoremmassa sarjassa ruotsalaiseen tapaan muut lapset syöksyivät täysillä metsään tietäen pääsevänsä helppoon rataan kiinni nopeasti ja Anza jäi letkan viimeisenä totuttuun suomalaiseen tapaan tutkimaan karttaa ja reitinvalintojaan tekemään.

”Ens kesänä Anza sun pitää pummata paljon!”

”Hä?”

”Ei oo mitään järkee siinä, että sä taitavana menet niitä helppoja ratoja varman päälle ilman pummeja. Et sä siinä mitään opi.”

”No mitä mun pitää sitten tehdä?”

”Lähdet urku auki aina viimeisestä piipistä matkaan ja jos-kun pummaat, niin opit!”

Poika jää miettimään…

”OK, mutta mä varotan. En sitten ole mitenkään hyvällä tuulella, kun siltä metsästä pois tulen.”

 

Heikki Sorsa

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.