Miksi suunnistan? versio 2

Luin Marjutin ansiokkaan blogitekstin ja jäin miettimään omia motiivejani. Kirjaan tähän ajatuksiani ja kiteytyksiäni veteraani-kuntosuunnistajan – elämäntapasuunnistajan näkökulmasta.

Suunnistusurani alkoi aikoinaan työpaikkasuunnistuksista, lähes 35-sarjalaisena. Muistan ikuisesti, kun lyhyen opastuksen jälkeen ensimmäistä kertaa olin kartta kädessä omin päin suunnistusradalla. Kartta oli mustavalkoinen, taidot minimaaliset, kunto sitäkin surkeampi. Mutta oli huima onnistumisen tunne, kun itse löysin ensimmäiset rastit ja rasti rastilta pääsin radan läpi.

Tämä tunne vei mukanaan. Seurasi yritystä, epäonnistumisia ja onnistumisia. Vähitellen tuli oppia ja kuntoa, meno parani. Kilpailuviettikin heräsi.

Suunnistus harrastuksena merkitsee jatkuvaa oppimista. Vaikka virheistä oppii, aina jää jotain seuraavalla kerralla korjattavaksi. Urheilijan palkitsee itsensä voittaminen, kun rata on vaativa, maasto hankala, sääolosuhteet karut ja vastuksista huolimatta maali saavutetaan.

Harrastus palkitsee viemällä aina uusiin, yllättäviin, erityisiin paikkoihin. Ympäristöä pystyy aistimaan, vaikka olisi täysin keskittynyt.

Suunnistus on seikkailu. Suunnistaja voi luottavaisesti ja rohkeasti lähteä radan tarjoamaan seikkailuun. Hän pystyy selvittämään tehtävän, seikkailu päättyy hyvin. Minulle suunnistus on myös keino pitää yllä kuntoa ja toimintakykyä. Tulevaisuus realistisesti ajatellen merkitsee jatkuvaa hidastumista, mutta edelleen haluan haastaa itseni Venlojen viestin vaativilla osuuksilla ja jatkaa katkeamatonta osallistumisputkea.

Oma seura on kuin perhe. Tuottaa suurta iloa nähdä suunnistuskoululaisten ja varttuneempien nuorten innostus lajiin ja menestyminen siinä. On mukava tavata seurakavereita, jotka on tuntenut pitkään. Ja voi myös tutustua uusiin ihmisiin, joiden kanssa heti on yhteinen punainen lanka: suunnistus.

Leena ja Marjut Maroc-viestin voittajina muutama vuosi sitten

Leena Paatero,  D70